Päivä alkaa ennen seitsemää. Olen viettänyt viikonlopun Duramen maaseutukaupungissa työmatkalla, tekemässä juttua kambaatankielisen perinnetietokirjan julkaisusta. On aika lähteä kotiin bussilla. Hyppään Hosainan seminaarin portilta Bajajiin, Intiasta tänne tuotuun kolmijalkaiseen mopotaksiin. Matka Bajaj-taksilla linja-autoasemalle maksaa pari birriä.
Asema on täpötäynnä busseja ja ihmisiä. ”Tule tänne, tämä auto lähtee Addikseen!” huutavat kymmenet ´kalastajat´. Pieni poika myy minulle purkkapaketin ja lähtee hakemaan vaihtorahoja viidestä birristä, mutta ei tule koskaan tuomaan niitä. Valittavanani on suuria linja-autoja ja pieniä minibusseja. Kumman valitsisit:
a) Linja-auto, matkan hinta 65 birriä (n. 3 euroa). Matka kestää kuutisen tuntia. Keskinopeus korkeintaan 70 km/h. Kuuma. Suurempi, siis enemmän ilmaa. Ehkä.
b) Minibussi, hinta 100 birriä (n. 5 euroa). Matkan kesto huomattavasti lyhyempi, keskinopeus satasen paikkeilla. Kuuma. Pieni sisätila, vähemmän ilmaa.
Edellisenä päivänä olin nähnyt Izuzun rusinaksi ruttaantuneena rotkon pohjalla, joten päätän valita suuren bussin, joka kulkee turvallisempaa nopeutta. Vasta kun bussi on täynnä, se lähtee. Sana ”täynnä” ei tosin tarkoita suomen kielen vastaavaa sanaa, vaan suomeksi se tarkoittaa ääriään myöten täynnä. Jokaiselle kahden hengen penkille ahdetaan kolme ihmistä. Käytävällä seisoo ihmisiä. Jollakin on sylissään kana. Bongaan bussin etuosassa yhden hengen penkin ja päätän asettautua siihen. Juuri ennen kuin auto lähtee, kuski kertoo että nyt pitäisi tiivistää ja päästää penkille toinenkin matkustaja. Valitsen käytäväpaikan, puoli kankkua mahtuu penkille.
Vieressäni istuu äiti kahden pienen lapsen kanssa ja jossain vaiheessa matkaa toinen nukahtaa äitinsä syliin ja toinenkin nuokkuu keskikäytävällä. Nostan pojan lattialta syliini ja hän nukahtaa saman tien. Hiki valuu selkää pitkin, lämmintä täytyy olla lähes 40 astetta. Ainakin kahdeksassa kaupungissa Hosainan ja Addis Abeban välillä (250 km) poliisi pysäyttää auton ja tarkistaa tavaratilan, kurkkaapa sisällekin. Muut matkustajat kertovat, että näissä tulleissa katsotaan, ettei autossa ole kiellettyjä vietäviä, kuten khat-huumetta tai vuohennahkoja. Hupaisaa on, että perällä istuvat muslimimiehet pitävät käsissään saunavihtoja muistuttavia khat–pensaan oksia, joista matkan aikana riipivät suuhunsa huumaavia lehtiä. Edessäni oleva matkustaja syö sokeriruokoa, jonka mäskin sylkäisee jalkoihinsa lattialle.
Jossain vaiheessa matkaa en voi kuin nauraa itsekseni tilanteen koomisuudelle – miten ihmeessä olen päätynyt Soinin pienestä kylästä tänne, keskelle Etiopian savannia? Bussiin pieni tumma poika sylissäni, iloisten matkakumppanien keskelle joiden kanssa keskustelemme amharaksi maat ja mannut. Kaiken lisäksi kaikki tuntuu yllättävän normaalille. Oma mukavuusalue (välimatka muihin väh. 40 cm, tietyt aiheet joista keskustellaan vieraiden kanssa jne.) on laajentunut vuosien mittaan melkoisesti.
Butatshirassa aamupalalle pysähtyessämme kuski ilmoittaa: ”15 minuuttia!” Käytän siitä ainakin 10 siihen, että löydän jokseenkin järkevän vessan. Ruokapaikkamme vessasta muut naiset ilmoittavat, että sinne ei voi mennä. Yritän seuraavasta kahvilasta, jossa on edes ovellinen vessa. Reikä lattiassa ja sekin tulvii. Toisella kädellä pitäisi pitää kiinni lukottomasta ovesta, toisella pitää kameralaukkua ja vielä lahkeetkin pitäisi saada pidettyä ylhäällä tulvivan lattian takia.
Koska aikaa on enää viisi minuuttia, muut matkalaiset kutsuvat minut pöytäänsä jakamaan ruokansa. Se on suuri yhteinen inseralätty, jonka päällä on lihaa. Mutta se on raakaa! Pyydän kauniisti anteeksi ja kerron, ettei vatsani ole tottunut raakaan lihaan. Tilaan leipää ja kananmunaa. Se tulee nopeasti ja on maustettu väkevillä chili-paprikoilla.
Kun lähdemme jatkamaan matkaa, poika kömpii kauniisti hymyillen takaisin syliini ja nukahtaa kymmenen minuutin sisällä. Kolmen tunnin hikinen matka puolikkaalla penkillä lapsi sylissä on aika maksimi selälle ja takapuolelle. Sen aikana kuulen, kuinka yksi vierustovereistani on menossa veljensä hautajaisiin, toinen lähdössä Etelä-Afrikkaan. Ikkunoista ei pahemmin vuoristoisia kauniita maisemia voi katsella, koska kaikki etulasia lukuun ottamatta on peitetty tiiviisti kangasverhoilla. Musiikki radiosta soi huumaavalla volyymilla ja ihmiset joutuvat huutamaan sen yli. Ei tässä ainakaan uni tule!
Tiedän, että bussin päätepysäkki on Merkato-torilla, joka on aivan toisella puolella kaupunkia. Kuski lupaa jättää minut Ayer Tenaan, josta on vain kahden linjataksin matka kotiin. Ihmiset auttavat minut ja kapsäkkini tien reunaan ihmisvilinän keskelle. Linjataksi, johon mahtuu suomalaisittain yhdeksän, etiopialaisittain vähintään 15 henkeä, odottaa pysäkillään niin kauan, että auto täyttyy, ja ajaa sitten seuraavalle pääteasemalle. Välillä väkeä jää pois ja uusia hyppää kyytiin. Koska penkit ovat täynnä, istun renkaan päällä lähes maan rajassa. Vaihdan taksia välillä ja pääsen kuin pääsenkin seminaarin portille ja kotiin. Portailla pomppii kolme iloista pikkupupua – äiti on kotona!
Varmasti yksi hikisimmistä, meluisimmista ja uuvuttavammista matkoista mitä olen kokenut, mutta ehdottomasti yksi hauskimmista ja mielenkiintoisimmista. Kanssamatkustajien ystävällisyys ja se, kuinka olin yksi heistä, enkä vain joku ulkopuolinen tuntematon, teki tästä matkasta unohtumattoman.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti